Puolitoista vuotta sitten meille muutti 7 kk ikäinen pieni valkoinen koira.
En tiennyt mitä kaikkea sain tuona hetkenä.
Perskärpänen,
se joku joka seuraa kaikkialle.
Edes vessaan ei saa mennä yksin. Enää ei riitä että vain poika tulee vessaan mukaan, vaan perässä tulee myös koira.
Siellä me sitten istutaan, kaikki kolme.
Olen miettinyt että pitäisiköhän hankkia vessaan joku kiva nojatuoli..
Nykyään yksin kotiin jättäminen sujuu jo paremmin.
Alkuun kuulosti kuin asunnossamme olisi vähintään teurastus käynnissä.
Koita siinä lähtiessäsi selitellä että tullaan pian takaisin, käydään vain kaupassa.
Olet nyt vain hetken yksin kotona.
Ei se ymmärrä. Hänet hylätään. Jätetään yksin.
Tuo pieni valkoinen reppana.
Mutta se onni, ilo ja riemu kotiin palatessamme.
Tosin se täytyy tehdä varoen ja vähän väistäen. Parit kuset päälleni onnessaan tuo koira on ruikkassu ja se ei ehkä ole niitä elämäni tähtihetkiä.
Jollekin kuitenkin ilmeisesti on.
Se joku jonka vuoksi herään öisin.
Herään joka ikiseen pieneenkin vingahdukseen tai unissaan haukkumiseen
(ei, en minä hauku - vaan koira).
Juuri muutama viikko sitten nukuin liki kaksi viikkoa katkonaisesti juosten ulkona klo 0.30-1 sekä 4-5 aikaan aamuyölla, jonka jälkeen ohjelmassa oli koiran osittainen pesu sekä kuivaus.
Mikä siinä olikin että päivät meni hienosti mutta yöllä sitten paska lensi.
Päätä särki, väsytti, ja teki jotain muutakin mikä alkaa v-kirjaimella. Lopulta ei meinannut enää saada nukuttuakaan.
Oikeastaan tuo oli ehkä jopa pahempi jakso kuin silloin pojan vauva-aikana.
Selvittiin. Hengissä. Me kaikki.
Koiran ansiosta olen myös tutustunut naapureihin enemmän. Niin omiin kuin vanhempienikin, hakiessani tuota pientä valkoista seikkailijaa milloin naapurin pihasta merkkailemasta tai haukkumasta naapurin tullessa kotiin ja noustessa autosta.
Mutta kun on pieni, utelias sekä suojeleva.
Entä sitten lenkillä käynti.
En ole välttämättä aina se sosiaalisin ihminen, mutta kun sinulla on koira - se on oltava. Lähes kaikki pienten koirien ulkoiluttajat tulevat iholle ja joutuu pakko-keskustelemaan.
Niinpä lähden lenkille, pistän napit korviin enkä ota katsekontaktia kehenkään vastaantulijaan.
Kun on pieni valkoinen koira, jolla on pitkät karvat niin mitä luulet, kun Suomessakaan ei juurikaan ole näitä kuraisia kelejä.. Niin kuinka usein pesen tuon koiran. Ja se kun ei ole ihan että "no suihkutat vaan jalat ja pyyhkeellä kuivaat" Ei. Sinä peset sen kyljistä varpaisiin ja kuivaat föönillä. Vähintään puoli tuntia ja kolme/neljä kertaa päivässä.
Joten jos on hyviä vinkkejä tähän kuraisen koiran ongelmaan niin kiltti kerro.
Tai edes joku lohdutuksen sananen. Ihan yksi pienikin riittää.
Vertaistukea
Facebookin Koirat-ryhmästä
en pyydä.
Ryhmästä jossa on liki 50 000 ihmistä, mitä siitä voi odottaa?
Jos yrität sieltä kysyä neuvoa, apua tai hakea juuri tuota vertaistukea niin et saa.
Aina, siis AINA pahoitat jonkun mielen ja pian olet ihan täys idiootti kun olet mennyt koiran ottamaan.
Häpeä sinä huono koiranomistaja.
Niin paljon iloa tuo pieni valkoinen koira elämäämme kuitenkin tuo.
Kaikkine höpsöine touhuineen.
Alkaen aamun venytyksistä ja iloisesta hännän heilutuksesta.
Aamukakan jälkeisestä hepulista.
Tassulla rapsutuksien pyytämisestä. Pään syliin painamisesta.
Loppuen iltaisin käpertymiseen sängyn viereen nukkumaan
- Sari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti